Mikä soli kotona ”vassakuu”?

 

Piänenä pruukathin kulukia pääsiäislauantaina trulleina. Naamarustinki oli maalattu vesifäreillä ja saatethin sitä plokata kakluuninpesästä jokunen hiilenpalanenki, jolla oma turpavärkki sotkithin. Oli se yrmynnäköstä porukkaa, ko lähethin sitte kylälle trullinkampheisa. Muistan aina, mitä leikkiverinen Oikarin Hilima-tummu sano tariotesaas Hanna-tätinkakkuja kolomelle trullille: ”Vassakuu! Otta toinenki leipä!”

On elämäni aikana asunnu seihtemän vuatta Perhonjokilaaksosa. Siälä mehtä on messä. Vatsa eli maha saattas siten olla vassa, mutta täsä väitheesä oon kyllä reilusti uuvissin päällä. Tarkottiko Oikarin pikkutummu sanoisaasvassakuu” siis kaussislaisittain mahakuu? No ei kuuna kullan valakiana, senhän ny tiätää jokahinen kylän sikiäki. Vassakuu tulee ruahtinkiälen sanonnasta var god, eli olokaa hyvä.

Muttei sitä pruukattu nuin sanua ko vähä leikillääs. Kotona, jos jotaki oli toiselle antamasa, sanothin monesti vain että: he!

Ny vasta seihtemääkymmentä kohti mennesäni oon ruvennu tuata miättihin ja vaimolle aina joskus pruukaan sanua: He! Se sitä oululaisena kahtoo vähä pitkin nokavvarttaas. Onneks sen nokka ei oo niin suuri ja kinthaalla niistettävän kokonen, ko oma nokkani, nii ettei se kahto kovin pitkästi. Mutta kyllä se tuata hianuahe” kohteliaisuutta on kolokosti ihimetelly.

Hannu Kippo