Voi taivasten trattilakki, mitä sitä ihimisriavun pitää elämäsääs nähä. Jouvuin yhellä reissullani käymhän semmosesa huushollisa, jos ei tahtonnu jalaka sopia laattialle. Köökistä meni niinkö kinttupoloku olohuanheeseen ja siältä toinen sisähyyshin. Se tavaran palious alako jo kyllä markilta asti. Siälä oli jos minkä näköstä vimpainta. Talon seinävviäret oli täynä tavaraa. Porstunan seinää vasten taisi olla jopa vanhoja heinäseiphäitä ja ihte porstunasa oli ainaki kaks vanhaa pesukonetta ja lapsen paatipunkkaa. Siinä kuistinakkunalla tökötti vanha huanekasvi, mikä liä hortessi, josta oi varmasti viimestääs eelisvuanna loppunnu elämä. Ruskiana ja kuivettunheena se siinä oli niinkö pyhäpoika Piatarisa.
Jostaki syystä tuahon talhon ei sovi kuitenkaa se vanha sanonta, että on niinkö mennytten maja. Siältä ei ollu nimittäin mikään lähtenny mihinkää. Nurkasa oli vanha televisiolooja, josa oli varmasti pian viiskymmentä vuatta sitte tuatu eesimmäinen mustavalakonen Telefunkkeni talhon. Se mustavalakosten televisiojen aika oli sitä aikaa, ko pruukathin sanua, että siihenki talhon on ny tullu konkurssiharava katolle. Puhuthan siis ajasta, joka oli ennen Pauli Nevalan heittämää Tokion olumppialaisten keihäskultaa.
Mutta tämä viarailu tapahtu vasta äskön. Siälä ne talon isäntä ja emäntä istu kaikesa rauhasa kaffilla. Tooleille oli justhin sevverran liikkumatilaa, että sai polovees tukittua pöyän alle. Tuli miälhen siinä Pleikiää Johannaa (vanha kaffin nimi, jolla tarkotethin Osuuskaupan Vaalea Johanna kahvia), että siinä ne oli, niin isäntä kö emäntäki, niikö tikka pökkelösä.