Saa ruveta tukkihan päällees

Jokahinen ei heti pääsekkää ällän päälle, mitä tua päällekiriotus mahtaa meriteerata. Mutta ei tarvihte ko kupillisen kaffia ja varsinki jos sen ryystää sokerinpala huulten välisä kaffilautaselta, nii jo hithaampiki hoksaa, että kyseesä on vaatheitten päälle laittaminen eli pukeutuminen.

Usiasti tummu pruukas sanua, että saa ruveta tukkihan ryysyjä päällees. Ei ne mitää ryysyjä sananmukasesti ollu. Jos oikiasti olis päällees ryysyjä vetänny, olis niitten pitänny olla rikkinäisiä. Semmosiks minä oon ainaki ryysyt ymmärtänny.

Teen täsä piänen poikkiaman navetan pualelle. Meillä nimittäin oli sen verran hiano navetta. Sen kusifloorinki oli isä ja Lampelan Olavi tehenheet siihen malhin, että se ei vetänny ollenkaa. Floorista virssakellarhin menevä putki nousi nimittäin ylöspäin. Eikä neste pruukaa ylävirthan juasta. Eikä ees kävellä töytätä! No miten tämä nyt sitte oli niin hiano? No ko lehemien alle laitethin ruusuja. Aamua iltaa parret ja ketat ruusutethin. No ei ne oikiasti mitään juhannusruusuja tai jaloruusuja olheet. Ne oli runsuja eli olokia ja vihinheitä, joita käytethin kuivikheina. Mutta omalla kiälellä saatethin kysyä, joko sinoot ruusuttannu lehemät.

Ny palathan takasi tukkihan ryysyjä päälle. Minoon niin kolokosti nauttinnu tuasta rikhaasta kiälenkäytöstä, että aina vain nousee miälheeni uusia ilimasuja, jokkoli aivan jokapäiväsesä käytösä kotona. Kyllä se oliki värikästä puhetta. Millon lähethin konttihan kepuralle tai lähethin kävellä töyttäähän.

Oon tämän voinnu kertua ennenki, mutta kerronpa taas. Meillä sikiöllä oli usiasti oma nimikkolehemä. Minun lehemä oli Sievä eli Siävä. Muistan, taisi olla joskus Sofia-tummun kualeman jäläkhen, ko tiatosuutheeni tuli sana ”vainaja”. Minä seurasin Siävää, ko se käellä töyttäsi muitten lehemien joukosa laitumelle. Ja lapsesta näytti siltä, että sen pää heilu siinä kävellesä niin vaphaasti, justhin sillä lailla, että lapsen miälestä sen täyty olla vainaja.

Hannu Kippo