Teräväveihti ja muita kapistuksia

 

Sunkhan se elämä ollu ison sikiälauman kaas kovin leviää. Vaikka ruaka saathin omasta pellosta ja omista itikoista, oli monesta muusta asiasta varmasti nuusaa. Oon ny vasta aikusella iällä hoksannu semmosia erikoisuuksia, jokka sillon oli ihtestääs seleviä asioita. Korvisani soi viäläki liki kuuen vuasikymmenen jäläkhen, jokka muistan, kysymys: ”Mihinkähän se terävä veihti on taas joutunnu?”

Ny vasta oon ruvennu ihimettelehän, että oliko tuatekis oikiastaas miäleni kiriottaa se isolla ja yhthenTeräväveihti tosiaaski yhthenaikhan ainua tyäkalu puukon nysän lisäks, jolla leikathin esimerkiks leipää? Veihti oli muuten samallainen ruakaveihti ko muukki, mutta sitä oli varmasti mirkelillä terotettu, nii että siinä hötäkäsä sen terähän oli tullu ilimeisesti vahinkosa yks kolo, ko terä oli menny nii ohkaseks. Tua kolo, olipa se ny sitte tullu vahinkosa tai ei, osottautu nimittäin oiken hyväks asiaks leivänleikkuusa.

Terävällä veihtellä oli sitte kysyntää ainaki meijän sikiöitten käsisä sillonki, jos piti vualla puuta. En tiäjä aivan vissin päälle, oliko vanhemmat päättänheet, että sikiöiltä pitää pitää puukko piilosa, ettei ne tohorase sillä silimhääs tai vualase sormees, mutta semmonen  muisti mulla on, että harvoin minä puukkua näin. Vai oliko puukkojunkkariaika nii likellä, että varmuuen vuaks ei päätetty varustaa sikiöitä omilla puukoilla. Tiäjä häntä.

Toinen miälheeni jäänny kolo liittyy paistinpanhun. Se oli semmonen musta, valurautanen, niinkö paistinpannut pruukas olla. Siinä oli nuin neliän sentin korkuset reunat ja aivan pystöt. Nykysisä pinnotetuisa pannuisahan nua reunat on vinosa ulospäin. Mutta meijän pannusa, jonka vakituinen paikka oli hellänkannella, oli siis nua kohtisuarhan nousevat reunat. Lisäks siinä oli nuin kolome senttiä leviä ja kaks senttiä syvä kolo. Luulen, että paistinpannu oli pujonnu jonku hyppysistä, niitä köppäkyysiä ko pruukaa olla jokahisesa huushollisa. Siinä hötäkäsä siittä oli lähtenny pannun varsi irti. Hellänkoukulla sitä, kuumaa pannua, siirrethin kuumemmalle ja kylymemmälle paikalle hellänkannella. Hyvin siinä paistu sianfläskit, plätyt ja kanammunat. Pistethin se varmasti välillä uunhinki, ko oli jotaki uunisa paistettavaa lihaa, vaikkei se sen matalan reunan tähen ollu siihen paras mahollinen kapistus.

Soli sitte hyvää, ko leipomisen jälähken oli laitettu uunhin ihte tapettua sikaa ja uunin pohojalle viälä uunhinpaiskattuja perunoita. Soli se sian nahkaki kovettunnu aivan semmoseks koppuraks ja fläski oli sen oiken hyvin maustannu. Taho pystyä oiken kiriottaakkaa, ko piti ruveta niin niäleskelehän. Pitää näitten nykyajan tiatokonheitten kaas olla nii tarkkana, ettei niihin vain putua mitää märkää, sillon ne saa heittää tunkion kroophin. On ne nii fiinejä laitheita, että menevät heti rikki.

Mutta niivvai, kuulkaasta, terävällä veihtellä ja sangattomalla pannulla tummu ja äiti tuli toimhen ison laumaas kaas. Ne vähäset tyäkalut, mitä oli, pruukas olla aliloojasa tai karialajosa hevosen kengityskopasa, mutta usiammasti kai hukasa, ko oli niitä käyttäjiä, hujattomia, jokka levitti ne ympäri mailmaa. Veihtiä käyhtethin usiasti myäs kruuvimeesseleinä. Kuka sitä ny olis vihtinny pimihän karialathon talavipakkasella lähtiä siittä navetanoven viärimmäisestä laarista kylymäsä kaivahan hevosen kengityskoppaa ja siältä kruuvimeisseliä. Siinäpä sitä oppi kötystähän kaikellaista. Ei ollut sen aikaset tyäkalutturhakheita”, joista nykyaikana palio puhuthan.

Sanompa viälä senki, että tulitikulla ne ratiokki sillon pääasiasa koriathin. Vihti enempää kertua, miten, ottakhon selevää, jos se jotaki vaivaa. Kerron jos kysythän.

Hannu Kippo